Elokuva: Soul-siskot

Musiikkielokuva, arvosana 2/5

Joskus elokuvissa ei ole tarinaa ollenkaan. Ja joskus yhteen leffaan survotaan liikaakin aineksia, kuten tässä. Kyseen piti olla kirkkokuorosta, mutta syntyikin sekametelisoppa, jossa käsitellään kaikkea maan – ja erityisesti taivaan – väliltä. Kuten aspergerin syndroomaa, isänä olemisen vaikeutta ja teinitytön kasvukipuja. Sekä tietysti kotia, uskontoa ja isänmaata.

Ainoa, mistä vaietaan kokonaan, on rotukysymys. Konservatiivisessa elokuvassa onkin kumman luontevaa, että työväenluokan afroamerikkalainen tyttö ja rikkaan perheen valkoinen poika seurustelevat (Keke Palmer ja Jeremy Jordan). Tai että mustien kuoron ainoa valkoinen naisjäsen on kauneuskirurgin muotoilema rikas mummo (Dolly Parton). Ja ollaan sentään USA:n syvässä etelässä.

Myös musiikki hämmentää, gospelia ei kuulla juuri ollenkaan. Kansallisen kuorojen Joyful Noise -kilpailun voittaminen on tavoite, joka edellyttää repertuaarin vaihtamista hitteihin. Niinpä saamme kuulla kuorosovituksia muun muassa Stevie Wonderin, Michael Jacksonin ja Paul McCartneyn kappaleista.

Kasvoleikkaukset ovat jo niin arkea, ettei niitä kukaan jaksa ihmetellä. Rouva Partonin naamavärkki on kuitenkin joutunut niin monen jyrän alle, että se muistuttaa jo sammakkoa. Botoxit ja muut täytteet haittaavat näyttelijän ilmaisua sen verran, että Dollylle on pitänyt kirjoittaa elokuvaan puolustuspuhe tyyliin ”on normaalia leikellä kasvojaan”.

Kuoron johtaja Vi Rose Hill (Queen Latifah) kiistelee Partonin esittämän mahtirouvan kanssa kuoron musiikkivalinnoista ja toimii samalla koko jutun perinteitä vaalivana moraalinvartijana.

Asetelma on siis vanha tuttu: traditio vastaan nuori luovuus.

Olenko siis vanha jäärä, kun olisin kaivannut sitä gospelia?

Tero Toivanen

Soul-siskot ensi-illassa 22. kesäkuuta.